Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Viimaklaanin tarinat

Parantajilla: Taimentassu (valkoyskä)

Uhat: Valkoyskää on liikkeellä jonkun verran, mutta se ei ole vakavaa.

Lähestyvät nimitykset: -

Muuta huomioitavaa: Sitruuna on liittynyt klaaniin, ja hänet tunnetaan nykyisin Sitruunatassuna.

Vuodenaika: Lehtikato

Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Iroh

30.11.2019 22:19
Pöllötassu
Avasin silmäni, oli aamu. Olin yöllä levännyt hyvin joten pediltä nouseminen ei ollut raskasta. Venyttelin aikani ja suuntasin ulos oppilaiden pesästä. Ulkona oli jo todella viileää, hengistykseni höyrystyi luoden pienen höyrypilven aina kun puhalsin ilmaa ulos. Kylmä ilma nipisteli nenääni hieman, mutta muutaman henkäyksen jälkeen totuin jo ulkoilmaan. Leirissä oli melko hiljaista, suurin osa leiristä vasta heräilee parhaillaan. Haukoittelin muutaman kerran pitkästi ja lähdin tassuttelemaan kohti mestariani joka oli juuri raahautunut ulos soturien pesästä.
“Huomenta Pöllötassu! Nukuitko hyvin?” Hallaturkki maukaisi minun saapuessa. Nyökkäilin hänelle vastaukseksi.
“Kuule, juttelin Kortemielen kanssa. Kerroin hänelle että meinasin tänään opettaa sinulle metsästämistä. Kortemieli sanoi että hän olisi viemässä Jäätassua kanssa opetelemaan metsästämistä, joten hän pyysi meitä liittymään seuraan. Mitäs sanot?” mestarini selitti.
“Ei minulla mitään tuota vastaan ole, joten miksipä ei.” vastasin lyhyesti.
“Mainiota! Mene leirin uloskäynnille odottamaan, tulen siihen pian.” Hallaturkki maukui ennen kuin tassutteli muualle. Suuntasin kohti uloskäyntiä, uloskäynnillä seisoikin jo Jäätassu.
“Huomenta! Oletko tulossa Hallaturkin kanssa metsälle meidän seuraksi?” Naaras kysyi väsyneenä.
“Olen” Vastasin. Jäätassun ilme oli odottava, hän luultavasti odotti että olisin puhunut enemmänkin. Kaikessa hiljaisuudessa katselin taivasta uppoutuen ajatuksiini. Havahduin mietteistäni kun Hallaturkki saapui Kortemielen kanssa, hetkeäkään hukkaamatta lähdimme matkaan. Hallaturkki ja Kortemieli kävelivät edellä kun minä ja Jäätassu tulimme perässä. Edessä kuului kuinka Hallaturkin ja Kortemielen keskustelivat keskenänsä. Vierelläni tassutteleva Jäätassu vaikutti hieman vaivaantuneelta välillämme vallineesta hiljaisuudesta.
“Sinä se et hirveämmin sanojasi tuhlaa, et ole päästänyt pihaustakaan siitä lähtien kun lähdimme” Jäätassu totesi.
“Nautin hiljaisuudesta, ja emmekös me ole menossa metsästämään emmekä rupattelemaan?” Vastasin turhaa jaarittelematta.
“Vai niin” Jäätassu tuhahti. Päättelin että lyhyt sanojenvaihtomme oli ohi ja hiljaisuus palasi. Lyhyen kävelynmatkan jälkeen saavuimme alueelle jossa oli muutama puska mutta muuten aivan laakeaa. Mestarini alkoi selittämään minulle metsästämisen alkeita.
“...Ja muista aina pysyä tuulen alla lähestyessäsi saalista.” Hallaturkki päätti ohjeistuksensa.
“Lähde kokeilemaan jäikö mitään päähäsi, muista että aina ei voi onnistua joten älä lannistu” Hän lisäsi. Nyökkäsin itsevarmana ja aloin silmäilemään ympäristöäni. Ohut lumikerros oli peittänyt maan ja puskien oksat olivat jäätyneet kauniisti. Lähdin kiertelemään lähiympäristöä varovasti yrittäen päästää mahdollisimman vähän ääniä. Kiertelin ja kaartelin ympäriinsä ilman pienintäkään vainua riistasta.
*Olisikohan lumi ja kylmyys ajanut riistan koloihinsa?* Mietiskelin lumen narskuessa käpälieni alla. Yhtäkkiä kuulin rapinaa takanani olevasta puskasta. Sitten kuului toinen ääni, heikko rasahdus samalta suunnalta. Jähmetyin ja käännyin hitaasti kohti puskaa, aloin varovaisin askelein hiipiä puskaa kohti. Onneksi kevyt painoni hiljensi lumesta aiheutuvaa narinaa, mutta etenin siitä huolimatta varoen. Olin enään vain muutaman ketunmitan päässä puskasta jonka suunnalta äänet kuuluivat. Ja siinä se oli, ensimmäinen tänään näkemäni riistaeläin. Pieni hiiri touhusi tomerana puskan vieressä. Aloitin hiipimään hiirtä kohti varovin askelin, vaikka lunta ei hirveästi ollutkaan niin silti sitä oli tarpeeksi peittämään mahdolliset oksat joista voisi päästä katketessa ääni. Enää 1 ketunmitta niin olisin hiiren luona, pysähdyin ja valmistauduin ponnahtamaan hiiren kimppuun. Äkillisesti takatassujeni alla rasahtaa, lumen alle peittyneen lammikon ohut jää petti. Äänen kuullessa hiiri säntäsi puskaan ja katosi jonnekkin. Huokaisin pettyneenä ja pudistin itsekseni päätäni. Aikaa kului, aurinko alkoi hiljalleen laskea kullaten taivaanrannan. Saalista en ollut vieläkään saanut. Näin kuinka mestarini viittoi hännällään vähän matkan päästä ja huusi:
“Pöllötassu! Mennään! Pian tulee pimeä joten on parasta palata takaisin leiriin!” Lähdimme tallustamaan kohti leiriä. Jäätassu ja Kortemieli olivat lähteneet jo hetki sitten. Hallaturkki tiesi että olen hiljainen persoona, joten matka leiriin kävi sanaakaan vaihtamatta.

Vastaus:

Muutamaa virhettä lukuunottamatta oikeaoppisesti kirjoitettu tarina!
Lukemista helpottaisi kovasti, jos laittaisit kappalejaot. Vuorosanat ovat minun mielestä kirjoitettu muuten todella hyvin, mutta havaitsin muutamaan virheen.

Vuorasanat kirjoitetaan näin:
"Vai niin", Jäätassu tuhahti.

Ei näin:
"Vai niin" Jäätassu tuhahti.

Kysymyslauseet ja huudahduslauseet kirjoitat kuitenkin aivan oikein, niiden väliin ei tule pilkkua.

Vuorosanoja ei kirjoiteta myöskään näin:
"Olen", Vastasin.

Vaan näin:
"Olen", vastasin.

Jos kyseessä on erisnimi, niin vain silloin isolla.

Näitä virheitä lukuunottamatta tarinasi oli oikein hieno ja pidin kuvailustasi, 18kp!

Vision

Nimi: Stardust

21.11.2019 19:02
Uusi kaunis päivä taas Viimaklaanissa. Ilmassa oli pientä kosteutta ja sumua. Aurinko kuitenkin pilkisti pienesti pilvien ja sumun takaa. Päivä ei ollut tietenkään tylsä ja tavallinen. Tämän päivän päätin pitää pienen vaellusretken. Kuin päivä vain itselleni. Venyttelin selkääni ja lähdin tassuttelemaan  kohti tulevaa kun olin kompuroiden päässyt ylös. Ennen kaikkea, minun oli tietenkin saatava jotain täytettä vatsaani. Vilkuilin ympärilleni odottaen hiiren tai muun herkun tulevan ulos piilostaan. Hetken seisottuani takaani kuitenkin kuului jotain muuta kuin aamupala:
"Oletko ruokaa vailla?" Kauristassun mau'unta  kantautui korvieni ulottuviin.
"No joo, tässä etsiskelen itselleni aamupalaa" , sanoin reippaasti. Jostain syystä se herätti välittömästi ylpeyden tunteen minussa. Olin tosiaan nyt oppilas.
"No, jos vain haluat, saat näistä toisen. Ei tarvitse enää etsiä" , Kauristassu virnisti leveästi vetäen takaansa kaksi rottaa.
Nyökkäsin ja virnistin takaisin. Luultavasti hymyni ulottui lähes korviin asti sillä nälkä olikin jo alkanut olla kova. Kauristassu antoi toisen raadoista ja lopuksi toivitimme toisillemme hyvät päivänjatkot. Ahmaisin rotan suihini ja lähdin eteenpäin. Päivä alkoi yllättävän mukavasti oikeastaan. Nyt vain kävelylle. Minulla ei oikeastaan ollut sen suurempaa päämäärää. Kunhan kävelisin ympäriinsä ja kävisin jossain, missä en ollut käynyt vielä Kirjoturkin kanssa. Suuntasin kukkuloiden luokse. Oli niin vapaa olo. Juoksin vain minne kohtalo minut veisi, vaikka se hyvin dramaattiselta kuulostaisikin. Siltä se vain tuntui silloin.
Hetken juostuani hapenpuute valtasi ruumiini ja alkoi hengästyttää. Hiljensin vauhtia ja lopuksi istahdin maahan katse taivasta kohti. Aurinko oli täydessä loistossa taivaalla ja olisi luultavasti keskipäivä. Laskin katseeni ja mieleeni hiipi eräs melko olennainen kysymys: Missä olin?
Olin luultavasti juossut hieman liian innokkaasti. En edes tiennyt että olisi mahdollista muutenkaan eksyä omalle klaanialueelleen.
"Tiaistassu?" kuulin Kirjoturkin äänen jostain läheltä. Samalla helpotus valtasi koko ruumiini.
"Täällähän minä" , tokaisin takaisin. Tämä oli jo hieman noloa, jopa minulle.
"Oletko eksyksissä? Näytät hieman siltä" , muuttuessani sisäisesti tomaatiksi, Kirjoturkki on hiipinyt eteeni.
"No ehkä hieman" , maukaisen hiljaa takaisin.
"Eipä tässä mitään. Voin viedä sinut Sammalkuopalle. Se on tässä lähellä" , askelia tuli vain muutamakymmen kun edessä alkoi jo siintää pienesti kissoja ja tuttu paikka. Tämä olisi luultavasti nolouden huippu. Lopulta nyökkäsin Kirjoturkille ikäänkuin kiitokseksi avusta hänen virnistäessään takaisin.
Laahustin Sammalkuopalle mutisten:
"En enää ikinä juokse kohtalon suuntaan" , murahdin katse maahan sidottuna.


Sanat: 351

Vastaus:

Mukavan pituinen ja ihan kivasti kirjoitettu tarina!
Tapahtumat etenivät kuitenkin omaan makuuni hieman liian nopeasti Tiaistassun vaellusretkellä, ja olisin halunnut ehkä hieman enemmän kuvailua. Miltä siellä näytti? Miltä tuoksui? Ja niin edelleen.
Kuitenkin, mukava tarina, josta ansaitset 17kp!

Nimi: Sarasydän

20.11.2019 16:11
Partiomme eteni hiljaisesti, mutta jokaisesta huokuvan tyytyväisyyden pystyi aistimaan helposti. Saapuessamme leiriin vastaanotto ei ollut niin outo kuin tullessani sinne ensimmäistä kertaa. Kyllä paljonkin näkyi vielä epäluuloisia katseita, mutta tiesin että oli myös niitä jotka uskoivat minuun, Mahlakukka ja Kauristassu. Uskoin että saisin nuoresta kollista vielä hyvän ystävän.
”Voin esitellä sinulle leiriä, jos haluat”, Kauristassu ehdotti juuri.
”Se olisi mukavaa”, hymyilin. Kauristassu nyökkäsi ja alkoi astella kohti yhtä leirin nurkkaa, joka oli kaivettu hieman syvemmäksi, jotta siitä tulisi kunnollinen pesä. Seurasin mahdollista uutta ystävääni paksuin kanervin vahvistettuun nurkkaan.
”Tämä on oppilaiden pesä. Siellä nukut sitten seuraavat yösi, siihen asti kunnes sinusta tule soturi”, Kauristassu kertoi. Nyökkäsin kiinnostuneena. ”Entä sitten, kun olen soturi?” kysäisin kollilta ja käännyin katsomaan muuta leiriä. ”Tuolla?” yritin arvata ja osoitin hännälläni kahta suurta kiveä, jotka nojasivat toisiinsa ja niiden väliin oli tullut pieni rako, josta kissat pääsisivät sisään ja ulos. Mutta Kauristassu pudisteli päätään. ”Ei ihan. Se on parantajien pesä”, hän sanoi.
”Voidaanko mennä sisälle?”
”Ei kannata. He taitavat nyt juuri olla järjestelemässä yrttejä, ja silloin tuota kaksikkoa ei pidä häiritä”, Kauristassu tuumasi, ja minä nyökkäsin ymmärtäväisenä. Muistin hyvin, kuinka olin ilman lupaa pienenä sisareni kanssa kiivennyt keittiön kaapille, jotta olisimme saaneet lisää ruokaa. Siitäkös kotiväkemme suuttui. He jopa - auts, en halua edes muistella sitä - löivät meitä. Tosi, tosi kovaa. Se oli ehkä pahin muistoni aikaisemmasta elämästäni. Varsinkin, kun minulla oli aina syyllinen olo noiden tapausten jälkeen. Se olin aina minä, joka suostutteli Untuvan mukaan noihin tempauksiin.
Untuva.
Ja juuri silloin se syöksyi kovaa ajatuksiini, enkä voinut estää.

*
Istuskelin kotimme pihalla, Untuva vieressäni. Katselimme yhdessä kuuta. Oli täysikuu, emo ja isä eivät tienneet tästä mitään, he luulivat, että olimme kuuliaisesti nukkumassa.
”Täysikuu on kaunis”, pikkusisko kuiskasi lumoutuneena.
”Se on ihana. Niin kuin sinäkin”, minä sanoin hiljaa Untuvalle, ja hän katsoi minuun lempeästi.
”Oot rakas. Ihan paras isoveli.”
”Ollaan aina yhdessä.”
Painauduin kiinni Untuvan kylkeen. Rakastin sitä hetkeä, rakastin Untuvaa, rakastin kaikkea. Me istuimme siinä hetken emmekä välittäneet mistään. Siinä olimme vain me, kaksi sisarusta.
”Seikkaillanko vähän?” minä ehdotin.
”Täysikuuna on seikkailujen yö”, Untuva totesi vastaten myöntävästi. Nousin ylös, ja siskoni teki saman.
”Kiivetäänkö aidalle?”
Untuva ei vaikuttunut. ”Mutta.. eikö me voida tippua?” hän kysyi epävarmana. Hymyilin. ”Minä suojelen sinua, ei hätää”, minä suostuttelin. Untuva nielaisi, mutta näytti kuitenkin myöntyvän. Kokeilin ensimmäisenä saada otteen pihan liukkaasta puuaidasta. Sain otteen, kun löysin pienen halkeaman aidan reunasta. Halkeamia ja muita hyviä käpälänsijoja etsien onnistuin keplottelemaan tieni ylös ja pian istuinkin jo aidan päällä yrittäen saada siinä hyvän asennon. Kurkkasin alas ja näin Untuvan vieläkin epävarmana seisomassa maan kamaralla.
”Tule jo!” hoputin. Sisko katsahti minuun ja avasi suunsa sanoakseen ehkä jotain, mutta en ainakaan kuullut mitään. Lopulta hän nielaisi ja nousi hitaasti ylös luokseni.
”No niin, katso! Eikö kuu näytä tässä vielä hienommalta?” kysyin, kun Untuva vihdoin istui siinä vieressäni aidalla. Hän nyökkäsi.
”Tosiaank...” sisko aloitti, mutta tipahti aidalta. Säikähdin ja melkein sain varmaan sydänkohtauksen tajutessani, että Untuva oli pudonnut väärälle puolelle. Sille puolelle, jossa autotie oli. Kurkotin alaspäin nähdäkseni siskoni ja se tapahtui, liian nopeasti. Untuva makasi voimattomana autotiellä ja juuri silloin kuulin hieman kauempaa pahaenteistä jyrinää. Käännyin katsomaan kauhusta kankeana äänen suuntaan ja saatoin huomata pelkoni käyvän toteen. Suuri auto lähestyi Untuvaa ja minun näkemäni mukaan sen toinen rengas oli juuri siskoni kohdalla.
”Varo!” minä kirkaisin, mutta sähkönsininen välähdys peitti näkökenttäni. Hetkeen ei näkynyt muuta kuin pelkkää mustaa, mutta sitten näköaistini palasi. Huomasin vain pienen märän läntin allani autotiellä. Olin itsekin tipahtaa aidalta.
Se oli Untuva.
Tai pikemminkin se oli ollut Untuva.
*

Menneisyyden muisto hiipui ajatuksistani, ja siirryin taas todellisuuteen. Tunsin jonkun seisovan vieressäni, ja huomasin hänen olevan Kauristassu. Kolli oli tullut lohduttamaan, vaikkei edes tiennyt mikä minulla oli. Aistin myös kyyneleet silmissäni, ja vaikka en olisi halunnut näyttää tunteitani, jostain syystä en yrittänyt räpytellä kyyneleitä pois. Kauristassu oli hiljaa, ja jotenkin tiesin että hän halusi kuulla, mitä olin ajatellut, vaikkei kysynytkään mitään.
”Minä mietin.. siskoani”, paljastin
”Oliko vaikeaa erota hänestä?”
”Ei kun..” nielaisin. ”Hän kuoli.”
Kauristassu painoi päänsä, muttei sanonut mitään. ”Ihan kauheaa.”
”Niin.. ja”, aloitin mutta kurkkuuni nousi iso pala. Yritin saada sen pois, koska yhtäkkiä halusin kertoa kaiken ystävälleni. Ja kerroinkin, kerroin kodistani, Untuvasta ja siitä kuinka paljon olin halunnut lähteä kotoani siskon kuoleman jälkeen. Kertomani jälkeen Kauristassu näytti vielä surullisemmalta.
”Anteeksi, että tartutin pahan mieleni sinuunkin”, pahoittelin, ja toinen oppilas nosti päänsä. Hänenkin silmissään oli kyyneleitä.
”Ei, tämä on hyvä että kerroit. Nyt tiedät, että sinulla on oikea perhe”, hän sanoi vakavana. ”Minä en jätä sinua.”
”Tuo oli sitten lupaus”, tuhahdin ja pukkasin Kauristassua kylkeen. Naurahdin.
”Juu juu”, kolli virnisti ja naurahti hänkin.
”Tule, tiedän mikä saa taas hyvälle tuulelle!” kerroin ja loikin uloskäynnille. Kauristassu tuli perässä sanoen: ”Taidan arvata, mitä tarkoitat.”
Hymyilin ilkikurisena ja johdatin ystäväni sille samalle aukealle, jossa olimme kisanneet aamulla. Vaikka silloin olin ajatellut, etten osannut reittiä, nyt matka sujui mutkitta.
”No nyt minä ainakin tiedän!” Kauristassu huudahti nähdessään paikan. Aloimme juosta, tällä kertaa emme kisanneet vaan juoksimme rataa ympäri. Juoksimme siihen asti, kunnes tuli pimeä. Matkalla takaisin leiriin minä totesin: ”Tämä oli varmasti virkistäviä ilta ikinä!”
Se oli totta, juokseminen oli ihanaa varsinkin jonkun seurassa. Nyt kun oli aikaa ja tilaa, aioin juosta näin joka päivä. Kauristassu nyökkäsi. ”Samaa mieltä.”

Vastaus:

Minulle tuli ihan tippa linssiin lukiessani muistoa. Erittäin koskettava tarina! Saat 30kp:ta

Kirsikka VYP

24.11.2019

Nimi: Stardust

12.11.2019 20:10
Olisi sen aika! Menisimme Kirjoturkin kanssa pian katselemaan paikkoja. Sitähän en *köhköh* aikaisemmin mennytkään tekemään. Ainakaan ominluvin (shh).
"No, oletko valmis?" Kirjoturkki maukui kysyvästi takaani.
Säpsähdin ja käännyin nopeimmiten ympäri.
"Aina valmiina" , maukaisen varsin reippaasti vastalauseen.
"Tule" , Kirjoturkki viittoi päällään osoittaakseen reittiä.
Matkamme jatkui.
"Ensimmäiseksi vien sinut sammalpesään. Se ei ole kovin kaukana" , kissa osoitti hiljaa edessä siintävää lähialuetta. Lähdin juosten sitä kohti.
Kirjoturkkikin otti muutaman juoksuaskeleen ja ryhdyimme leikkimieliseen kisaan. Kirjoturkki kävi jo paljon edelläni mutta viime sekunneilla voitin niinkuin aina. Epäilen hänen ehkä vähän hidastelleen. Alue tuntui silloin niin ihmeelliseltä ja isolta.
"Wauuu" , pääsi suustani. En ollut käynyt siellä ennen.
Paikka oli täynnä oppilaita.
Näin sivusilmällä kirjoturkin huvittuneen ilmeen. Hän koitti olla vain nauramatta suurelle ihmetykselleni. Koottuaan itsensä, hän alkoi puhua paikasta:
"Tässä on siis Sammalkuoppa. Täällä oppilaat voivat harjoitella" , muu osa puheesta vain helisi läpi pääni minun ihaillessani maisemia. Olinhan tietenkin käynyt muutamilla karkureissuilla mutta tämä oli erilaista. Ei tarvinnut huolehtia milloin joku tulee ja vie takaisin pentutarhaan. Oli niin VAPAA olo. Pidin siitä.
"No, jatketaanko matkaa?" Kirjoturkki kysyi loppettaessaan selostuksen.
"Okei, selvä" , pudistin päästäni viimeisetkin haaveenrippeet ja lähdimme taas matkaan. Kirjoturkki oli luvannut näyttää kolme maamerkkiä. Tämä olisi toinen niistä.
Seuraavaksi katseeni valtasi paikka monien kasvien peitossa.
"Tämä on hylätty kaksijalan pesä. Täältä löytyy mitä varmimmin parhaat saaliit ja yrtit" , Kirjoturkki uuden selostuksen.
Katsoin häntä pyytävästi, *lopeta kiltti*, ajatukseni sanoivat.
Yhtäkkiä, kissa sulki suunsa. Hän taisi tajuta.
Lehtien ja yrtinvarsien seasta hyppäsi esiin orava. Kirjoturkki lähti jahtaamaan sitä. Kissa astui jyrsijän hännän päälle ja upotti hampaansa siihen. Veren puna valui ympäri saaliin turkkia.
"No, onko nälkä?" Kirjoturkki maukui. Pystyin aistimaan hänen äänessään hieman ylpeyttä.
"Kyllä, valtava", virnistin hänelle leveästi.
Hänkin väläytti minulle pienen ujon hymyn.
Katti puolitti jyrsijän ja alkoi itse nakertaa toista puolta.
"Ota, ole hyvä" , Kirjoturkki viittoi päätään edessäni nököttävään puolikkaaseen.
Kävin kiinni salamannopeasti. Se oli hyvää. Jopa parempaa kuin se saalis, jota olin silloin pentuna aikaisemmin syönyt.
"Sinulla taisi ollakin jo oikeasti nälkä" , katti väläytti minulle hymyn. Olin raadellut oravanpuolikkaan varmaankin jossain ennätysajassa.
"Hmmmph" , mutisim hymyillen rippeet suussani.
Lopuksi vaelsimme Taivastammelle ja istahdimme suuren puun juurelle katsomaan auringonlaskua. Silmäni lepäsivät kauniissa pinkkioranssissa taivaassa.
"Oliko sinulla mukava päivä?" Kirjoturkki maukui kysyvästi.
"Oli" , vastasin hiljaa siirtäen samalla katseeni auringosta kimmeltävään veteen.

Sanat: 366

Vastaus:

Hyvä tarina :D
Pidin tässä etenkin noiden vuoropuheluiden välissä olevista ytimekkäistä virkkeistä, vaikka yleensä pidän paljon pitkistä ja kuvailevista ja virkkeistä.
Pidän myös paljon kirjoitustyylistäsi, mutta minua häiritsee muutama asia, miten kirjoitat. Nämä ovat toki vain minun mielipiteitäni, eikä sinun kannata pistää mielipiteelleni liian suurta arvoa, mutta en tykännyt siitä, kun puhuttelit Kirjoturkkia kattina. Jos et keksi mitään muita sanoja Kirjoturkin lisäksi joilla Tiaistassun mestaria puhutella, käytä ennemmin kissaa ja kollia.
Toinen asia josta en niinkään tykänyt oli tuo alku, mutta tämä on vain minun mielipiteeni.
Muuten oikein mukava ja kieliopillisesti oikein kirjoitettu tarina, josta irtoaa *rumpujen pärinää* 20kp!

Nimi: Stardust

02.11.2019 10:16
Siinä se oli. Uusi kissa klaanissamme. He astelivat partion kanssa kohti kastetähteä. Melkein joka ikinen oli katse leimattuna uuteen tulokkaaseemme. Itse kuulin vain muminaa kastetähden suunnasta. Sen peitti muiden kissojen kuiskinta. Klaaniin oli tullut kai jokin uusi tuoksu. En osannut nimittää sitä, kuulin kuitenkin ympärilläni nimittivät sitä kotikisun löyhkäksi. Ei se minusta haissut. Kissa oli tummanruskea ja hänen turkistaan saattoi erottaa myös bengalikuvioita jos kaukaa näin oikein. Väen tungoksiessa edessä oli vaikea kiinnittää huomiota piirteisiin mutta uskon havaitsevani silmissä keltaista. Hänen käännähtäessään. Hän vaikutti hieman hermostuneelta. En ollut varma kissan nimestä mutta kuulin häntä sanottavan Sitruunaksi. Mitä se sellainenkin nimi on? Missä on tassu, pentu, tähti tai muu järkevänkuuloinen pääte. Kaikki tapahtui niin nopeasti väkijoukon keskellä. Seuraava asia oli muistaakseni silloin, kun Sitruuna ja kauris ottivat kisan toisiansa vastaan.
"Kun häntäni...Voitte.." En kuullut mitään mau'unnan alta. Olin kuitenkin täysin varma, mitä tulisi tapahtumaan. Niin kuin arvelin, hännän osuessa maahan, kaksikko lähti pinkomaan kuin tuuli. Ensin kaikki näytti tasaiselta. Kauristassu kuitenkin spurttasi pian tiaisen edelle. Olin jo varma Kauriksen voitosta kun Sitruunatassu yhtäkkiä sai jostain huimaa lisävauhtia. Hän sen kun pinkoi loppuun asti ja olikin ensimmäinen maalissa, Kauristassu aivab hänen perässään. En ollut ainoa joka yllättyi tilanteesta. Varmaan joka toisen katin suu loksahti auki. Kuulin vain ylistävää mau'untaa kehräystä ja kuiskintaa. Sitruuna ja Kauris kun juttelivat toisilleen ja huohottivat. Ei tällaista joka päivä pääse näkemään.

*skip seuraavaan päivään*

Jotenkin olin onnistunut eilisen jälkeen heräämään taas pentutarhasta. Päässäni kuului vininää, varmaankin eilisen takia. Pian kuva päässäni selkeni ja taivas lakkasi pyörimässä silmissäni. Nousin nopeasti pystyyn. Se ei tuntunut auttavan huimausta mutta kaikki näytti kuitenkin pysyvän paikallaan. Säpsähtämiselleni oli kuitenkin toinen syy kuin vain pääkipu. Tajusin ettei ollut enää pitkä aika siihen että pääsisin oppilaaksi. Mitä kaikkea se toisikaan tullessaan: mestari, kiinteää ruokaa, itsenäistä metsästystä, vapaata liikkumista klaanissa... Päähäni sinkoili koko ajan uusia ideoita ja mahdollisuuksia. Mitä nyt haluaisinkaan tehdä. Oli kuitenkin vielä aikaa joten idea pyrki päähäni. Mitä jos toteuttaisin kaikki viimeiset pentujuttuni yhdessä päivässä. Se tuntui nerokkaalta! Ryhdyinpä siis heti toimeen. Päiväni alkoi sillä, että halusin juoda maitoa ruoaksi. En ole ajatellut sen olevan mitenkään ihmeellistä mutta oppilaat syövät jo kiinteää ruokaa. Päivän ensimmäisen aktiviteetin jälkeen siirryin toiseen todella helppoon (myöskin). Voin olla pentutarhassa ilman kenenkään paheksuntaa. Tömähdin maahan ja aloin kieriä. Keräsin melko paljon huomiota sillä kun nousin, suurin osa kissoista katsoi minua kysyvästi.
"Mitä sinä teet?" Kultapentu kysyi. Hän selvästi yritti kohteliaasti pidättää nauruaan mutta se näytti olevan kovin vaikeaa.
"Teen asioita joita voi tehdä vain pentuna, tai siis asioita jotka eivät ole niin läsnä enää oppilaiden tai muiden arjessa. Daa" , vastasin itsetietoisesti.
"Mmmpffff hahaha!!" Siinä vaiheessa Kultapennun pokka petti kokonaan. Koko mantere tuntui kaikuvan. En ymmärrä mitä hassua siinä oli.
"Anteeksi, tuo vain, pff" , Kultapentu koittaa kerätä itsensä kohteliaasti.
"Niin? Minähän vain olen vain pentutarhassa herättämättä huomiota" , vastaan kovinkin nenäkkäänä katille.
"Aa, selvä. Saanko minäkin?" Kultapentu kysyy edelleenkin hieman huvittuneena
Yllätyn naaraan vastauksesta hänen naurunsa jälkeen. Myönnyn kuitenkin lopulta.
"Kaipa sinäkin saat tulla" , sanon coolin oloisena. Tosin, makaan mahallani maassa joten en tiedä kuinka uskottavalta se näyttää.
"No, mitä listallasi on seuraavana?" Kultapentu kysyy.
"Karkureissu pois pentutarhasta niin, että se tuntuu karkureissulta" , nousin pystyyn ja pudistin turkkiani
"Oletko ihan varma? En haluaisi joutua ongelmiin juuri ennen kuin pääsen oppilaaksi" , Kultapentu vastasi ääntään hiljentäen ja minuun päin kumartuen.
"Nääh, ei vaan jäädä kiinni" , sanoin hiljaa takaisin.
"Okei" , Huomasin selvän jännittyneisyyden hänessä mutten välittänyt.
Hiivin hiljaa pois alueelta ja viitoin Kultaa seuraamaan. Hän otti muutaman hiljaisen juoksuaskeleen perääni ja laukkasimme yhdessä kauemmas. Täytyisi puhua kuitenkin hiljaa ettei mannerten kaiku paljastaisi meitä.
"Me teimme sen" , kuiskasin hiljaa Kultapennun korvaan.
"Siltä näyttää" , kissa väläytti pienen hymyn perääni.
Samaan aikaan rotta tuli eteemme, pysähtyi siihen ja säntäsi lopulta pois.
Katsoimme molemmat toisiamme samaan aikaan. En kokenut tarpeelliseksi sanoa mitään kun molemmat lähdimme juoksemaan rotan perään. Me todella piiritimme sen. Talloin sen tassuni alle ja kumarruin puraisemaan sitä.
Sen niskasta alkoi vuotaa verta ja se lopetti rimpuilun.
"Tämä sitten jaetaan" , sanoin hymyillen. En voinut uskoa että todella saimme sen kiinni.
Katti vain nyökkäsi hymyillen. Haukkasin palan rottaa. Se oli niin outoa. Niin sitkeää ja veristä. Jollain oudolla tavalla kuitenkin ihan hyvää. Kyllä, pidin vieläkin maidosta. Kun Rotasta oli jäljellä enää häntä, päätimme lähteä kotiin.
Emmehän halunneet jäädä kiinni. Ihmettelin miten kukaan ei muka ollut nähnyt meitä. Hiivimme takaisin alueelle ja asetuimme maahan.
"Mitä on seuraavana listallasi?" Kultapentu kysyi jo hymyilevänä.
"Äh, minusta tuntuu että tämä riittää" ,pirskahdin ja ummistin silmäni. Olisi hyvä aika päiväunille.

*skip nimitysseremoniapäivään*

Siinä me seisoimme juhlavasti. Minulla oli niin ylpeä olo. En tiedä, olisiko parempaa tunnetta olemassakaan. Sitten kuulin oman nimeni.
"Tiaistassu" , se kuulosti niin oudolta ja uudelta. Niin aikuiselta nimeltä että minua alkoi välittömästi hymyilyttää. Vatsassani leijaili satoja, ei kun tuhansia perhosia. Mutta sellaisella hyvällä lämmittävällä tavalla.
Astun kissojen eteen, minua pyörryttää hieman.
"Saat mestariksesi Kortemielen" ,alan hymyillä entistäkin enemmän. Siitä hetkestä en muista enää muuta.
Kultapentu jatkaa parantajatiellä ja saa mestarikseen Tuuliturkin,Jääpentu saa Kirjoturkin, Hallatassu ylenee soturiksi, samoin Mesitassu. Kaikki me hymyilemme leveästi. Olemme nyt isompia, viisaampia ja oppineempia.

Sanat: 823

Vastaus:

Nyt tuli kyllä edellisiin verrattuna erittäin pitkä tarina :D
Tarina oli melko hyviä, mutta muutaman häiritsevän virheen löysin; puhuttelut Kauristassua ja Sitruunatassua joskus ainoastaan etuliitteellä. Se on ihan ok chatissa, mutta ei tarinoissa.
Vuorosanat olivat ihan oikein, mutta kaipaisin varsinkin yhteen kohtaan kissamaisuutta, sillä minusta tuntuu, että kissat eivät hirveän usein sano "Daa".
Muuten hyvä tarina, ja tästä tarinasta saat 28kp.

Vision

Nimi: Vision

31.10.2019 15:21
Kauristassu
Loikoilin oppilaiden pesän edustalla, kun aamulla matkaan lähtenyt partio palasi leiriin. En aluksi kiinnittänyt palaaviin kissoihin mitään huomiota, kunnes nenääni leijaili outo, mutta tutun oloinen tuoksu. Olin varma, että olin haistanut samanlaisen tuoksun joskus aiemmin, mutta missä, siitä en ollut yhtään varma.
Palapelin palaset loksahtivat kohdalleen, kun huomasin partion joukossa oudon kissan, jota en aikaisemmin ollut nähnyt. Kissa oli tummanruskea ja bengalikuvioinen, ja hänen silmänsä olivat keltaisen väriset, ja ne näyttivät ystävällisilti. Vieras kolli vilkaisi minuun hieman pelokkaana, ja jatkoi matkaa partion mukana.
Pian tajusin, missä olin haistanut vieraasta kissasta lähtevän kaukaisen tuoksun. Se oli jo vanhentunutta, mutta kolli lemusi aivan kaksijalkalalta. Köynnöslento oli näyttänyt minulle kaksijalkalan tuoksun, enkä ollut yhtään vakuuttunut, sillä tuoksu oli suorastaan kuvottavaa.
Sisareni Sointutassu saapui Tuuliturkin pesästä nenäänsä niiskuttaen ja hieman yskien. Hän nyrpisti nenäänsä kun haistoi vieraan tuoksun, ja kun hän huomasi vieraan kissan, sisareni silmät levähtivät järkytyksestä valtavan kokoisiksi.
“Tunkeilija!” hän huusi, ja vilkaisi vieressään kävelevään savunharmaaseen Leutosieluun, joka vain pudisteli päätänsä. Sointutassun mestari käänsi katseensa sisareeni ja tokaisi:
“Hän on partion mukana, ei varmastikaan ole hätää, Sointutassu.”
Nousin paikaltani oppilaiden pesän edestä, ja siirryin Pitkäkiven alle, jonne Kastetähti varmaankin kutsuisi klaanin koolle. Ei ollut tavallinen asia, että klaaniin saapuu vieras kissa. Hallatassu oli muutenkin tullut minulle tänään kertomaan, että he olivat suoriutuneet arvioinneistaan hyvin, ja heistä tulisi pian oppilaita.
“Silti. Haisee kotikisulta”, Sointutassu naukui keskeyttäen ajatukseni. Käänsin katseeni uudestaan vieraaseen kissaan, joka näytti nyt jopa vielä pelokkaammalta kuin saapuessaan.

Mahlakukka, joka oli ollut partion johdossa, oli kertonut vieraan kissan asian nopeasti omasta pesästään saapuneelle Kastetähdelle. Vieraan kissan nimi oli ollut Sitruuna, ja ilmeisesti hän tahtoi liittyä klaaniin
Ei ollut ilmeisesti mitenkään tavallista, että ulkopuolinen kissa halusi liittyä klaaniin Mahlakukan antaman ilmoituksen perusteella. Ilmoille kävi aikamoinen kohahdus, kun tiedettiin, miksi Sitruuna oli leirissämme.
Sana levisi nopeasti, ja pian jokainen kissa, joka leirissä oli, oli pällistelemässä Sitruunaa, kun Mahlakukka ja Kastetähti juttelivat sivummalla. Sitruunaan karvat olivat pystyssä, ja hän näytti pelokkaalta, mutta kenties nyt hieman itsevarmemmalta kuin aikaisemmin.
En voinut olla kokematta ristiriitaisia tunteita Sitruunaan. Hän oli ilmeseisesti kotikisu, ja kotikisut, no, olivat kotikisuja. Samaan aikaan mietin, että eihän kotikisu mitään voi juurilleen. Painin omien ajatuksieni kanssa hetken, enkä saanut selkeää mielipidettä asiasta, joten luovutin, kun Kastetähti loikkasi Pitkäkivelle.
Minttutäplä istahti viereeni, enkä voinut olla huomaamatta, kuinka pettyneeltä ja kiihtyneeltä kirjava naaras vaikutti. Olihan Minttutäplä normaalistikin kiivas ja erittäin äkäinen, se nyt jos oli selvää, mutta tämä oli aivan toista siihen verrattuna.
“Mikä sinua nyt harmittaa?” kysyin, ja yllätyin itsekin niin suoraa kysymystä. Kokosin itseni nopeasti, ja katsahdin kysyvästi kirjavaan naaraseen, joka loi minuun ärtyneen katseen, ja keskittyi taas Kastetähteen.
Kastetähti kertoi sitä samaa tarinaa, jota leirissämme oltiin jo kerrottu. Sitruuna halusi liittyä klaaniimme, ja niin edespäin.
“Olemme Mahlakukan kanssa päättäneet hyväksyä hänet klaaniimme. Sitruuna, astu esiin”, Kastetähti maukui, ja etsi yleisön joukosta tummanruskean bengalikuvioisen kollin, joka astui hämmentyneenä esiin. Enään kollista ei välittynyt samanlaista pelkoa kuin aikaisemmin, mutta hän oli selvästi jännittynyt.
“Olemme päättäneet hyväksyä Sitruunan klaaniimme, ja hän aloittaa nyt soturioppilaan koulutuksen”, Kastetähti jatkoi, kun Sitruunatassu oli päässyt tungoksesta päällikön eteen istumaan. Mahlakukka oli hymyillyt hänelle rohkaisevasi, ja sen jälkeen minusta näytti, että uusi kissa oli voittanut pelkonsa, ja nyt hän vaikutti erittäin innostuneelta.
“Tästä hetkestä aina siihen saakka, jona on ansainnut soturinimensä, sinut tunnetaan Sitruunatassuna”, Kastetähti jatkoi. Hän kumartui nuolaisemaan Sitruunatassun lapaa, ja juuri oppilasnimensä ansainnut kolli nuolaisi takaisin.
“Mahlakukka, olet valmis saamaan uuden oppilaan. Sinusta tulee Sitruunatassun mestari. Olet saanut hyvää opetusta Pisarasydämeltä ja toivon, että siirrät kaiken oppimasi tälle oppilalle”, Kastetähti naukui. Mahlakukka kehräsi oman nimen kuullessaan.
“Luonnollisesti”, naaras vastasi, ja kosketti hyvin innostuneen Sitruunatassun nenää.
Seuraavaksi Kastetähti nimitti Närhiraidan sijaispennut Kultapennun ja Jääpennun oppilaiksi. Aluksi hieman hämmästyin, sillä olin unohtanut aivan kokonaan, että Kultapentu ja Jääpentu olivat saavuttaneet kuuden kuukauden iän.
Kultatassu sai mestarikseen Tuuliturkin, sillä naaras oli ilmoittanut jo pienenä, että hän haluaa parantajaksi. En voinut olla kehräämättä Kultapennun hämmästyneelle ilmeelle, kun hänet Jäätassu kanssa kutsuttin eteen.
Jäätassu taas sai mestarikseen Mahlakukan kumppanin Kortemielen, jolle Jäätassu oli jo toinen oppilas.
Kuten olin arvannutkin, myös Hallatassu ja Mesitassu kutsuttiin eteen saamaan soturinimensä. Molemmat hiljaiset oppilaat näyttivät erittäin innostuneilta ja ylpeiltä, kun heidät oltiin kutsuttu eteen.
Hallatassu sai nimekseen Hallaturkin, ja Mesitassun nimeksi tuli Mesisiipi. En voinut olla tuntematta pientä kateudenpistosta itsessäni, mutta sitten ryhdistäydyin; minunkin aikani tulisi vielä.

Mahlakukka oli kutsunut minut ja Köynnöslennon juoksukilpailuun, ja mestarini oli vastanut myöntävästi. Minua jännitti, ja pelkäsin häviäväni juuri klaaniin saapuneelle Sitruunatassulle. Mitä jos häviäisin?
En kuitenkaan näyttänyt pelkoani kenellekään muulle, vaan esitin itsevarmaa. Sitruunatassukin vaikutti erittäin jännittyneeltä, mutta sen ymmärsi, sillä hän oli uusi Viimaklaanissa, ja hän sai jännittää ensimmäistä juoksukilpailuaan.
Köynnöslento oli tullut ohjeistamaan minua. Hän ei ollut oikeastaan helpottanut oloani, pahentanut vain sanomalla, että minun pitäisi juosta vain niin kovaa kuin osaisin. Olin vain nyökännyt ja niellyt jännitykseni.
“No niin. Asettukaa tuohon”, Köynnöslento ohjeisti. Asetuin Köynnöslennon näyttämään kohtaan, ja Sitruunatassu tuli viereeni.
“Minä lähetän teidät. Kun häntäni osuu maahan, voitte alkaa juosta”, hän jatkoi. Nyökkäsin. Juoksukilpailun säännöt olivat minulle jo tutut, sillä olin juossut muutama auringonkierto sitten juoksukilpailun Taimentassun kanssa. Olin voittanut.
Käänsin katseeni Köynnöslentoon, jotta olisin valmiina, kun pitäisi lähteä juoksemaan.
“Paikoillanne”; Köynnöslento naukui. Jännitin lihakseni, ja olin valmis lähtemään matkaan, mutta mestarini häntä oli vielä ilmassa. Tuijotin edelleen häntää. En halunnut päästää sitä silmistäni.
“Valmiit”, hän jatkoi, ja nyt häntä oli jo lähellä maata.
“Hep!” Köynnöslento lopulta huudahti. Nyt häntä osui maahan, joten lähdin raketin lailla eteenpäin.
Alkuun olimme Sitruunatassun kanssa tasoissa. Juoksin niin nopeasti kuin jaloillani pystyin ja se tuotti tulosta - sain kurottua etumatkaa kilpakumppaniini. Sitruunatassu jäi melko kauas taakseni, ja olin jo varma että voittaisin, mutta sitten Sitruunatassu rupesi todella juoksemaan.
Kolli oli ilmeisesti tarkkaillut juoksemistani, sillä pian hän alkoi käyttää samaa tekniikkaa kuin minäkin. Vaikka juoksin niin kovaa kuin vain pystyin, Sitruunatassu saavutti minua askel askeleelta, ja ennen kuin ehdin koskettaa kiveä, Sitruunatassu kosketti sitä.
“Voitto!” kolli huudahti seistessään kivellä. Hän näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. En voinut olla hämmästymättä Sitruunatassun nopeudesta, enkä halunnut piilottaa sitä, sillä Sitruunatassu oli juossut aivan huikeasti.
“Hyvin juostu!” kehuin samalla kun tasasin hengitystäni.
Sitruunatassu katsoi minuun, ja kehui kanssa juoksuani. Kerroin hänelle, että voittaisin hänet vielä, ja toivoin sen olevan totta.
Epäluuloni kolliin katosi heti juoksukisan jälkeen, ja Sitruunatassu vaikutti mukavalta kissalta. Sellaiselta, josta voisi kenties tulla minun ystäväni.
“Voin esitellä sinulle leiriä, jos haluat”, nau’uin matkallamme leiriin. Sitruunatassu katsoi minuun ja nyökkäsi.
Olin vihdoin saanut ystävän.

//Sitruuna?

Vastaus:

Tämähän on pidempi kuin Tuhkatassun tarinat! ;0 :D saat hienosta tarinasta 45kp:ta!

Kirsikka VYP

31.10.2019

Nimi: Sarasydän

24.10.2019 16:52
”Hei! Saalistitko sinä äsken kanin?”
Hätkähdin säikähtäneenä kuullessani äänen takaatani. Olin jäänyt katselemaan suurta ja vihreää nummea ja kurkottelemaan kaulaani nähdäkseni lisää liikettä reviirillä. En ollut odottanut kenenkään saapuvan luokseni, ja sen takia tuo kissajoukko pääsi yllättämään minut. Olin osittain kauhistunut, sillä olin säikähtänyt ääntä takanani aika lailla, mutta olin myös innostunut, sillä nämä kissat saattoivat olla niissä klaaneissa, joista minulle oli kerrottu. Tämä oli tilaisuuteni! Käännyin puhujaa kohti ja odotin näkeväni sellaisen hirviön, mistä Lilli ja Myrsky olivat kertoneet, kun olin ollut pentu. Muistin vieläkin vanhempien ilmeet, kun he olivat kertoneet minulle tarinoita suurista kissapedoista, joiden kynnet olivat kauhistuttavan kokoisia ja teräviä ja torahampaat vielä isommat ja terävämmät. He kertoivat myös petojen turkeista, joissa oli tahmaisia veriläikkiä kaikista tappamistaan elukoista. Mutta nämä kissat eivät olleet sellaisia. Heitä oli viisi, kaksi suurin piirtein minun kokoisiani ja kolme hieman isompaa. Toinen minun kokoisistani, kellanruskea kolli, näytti uteliaalta ja hyväntahtoiselta. Toinenkin oli kolli, valkoinen, mutta hän ei kiinnittänyt oikeastaan minuun kauheasti huomiota, vaan vaikutti ehkä enemmän pelokkaalta. Minua hieman isommat kissat kaikki näyttivät ystävällisiltä paitsi yksi punaisenruskea naaras, joka näytti enemmän epäluuloiselta. Hänen meripihkaiset silmänsä siristyivät ja minun selkäpiitäni karmi. Muistin kysymyksen, joka minulle oli esitetty ja nyökkäsin ylpeänä vastaukseksi siihen.
”Moukan tuuria”, tuhahti se naaras, joka oli katsonut minua epäillen. Vilkaisin tuota naarasta halveksien, mutta niin ettei hän voinut huomata sitä. Nämä kissat olivat minua vahvempia, vaikkeivät sellaisia hirviöitä kuin mitä emo ja isä olivat kuvailleet.
”Annetaan hänen puhua. Kuule, miksi tulit reviirillemme?”
Tuon äänen haltijaa en ollutkaan huomannut. Käännyin katsomaan naarasta ja olin varma, että sen näyn minä muistaisin ikuisesti.
Hänen hiekanvärinen katseensa oli myötätuntoisin, hyväntahtoisin katse minkä olin eläissäni nähnyt. Ja hänen äänensä oli vielä ihanampi. Naaraan turkki oli vaaleanruskea. Vaikka tuo kysymys olisi voinut olla hyvinkin tyly, tämä kissa sai sen kuulostamaan aivan joltain muulta.
”Ööh, no...” yhtäkkiä aloin empiä. ”Hmm... minä haluaisin liittyä klaaneihin.”
Katselin hieman hermostuneena kissoja ympärilläni, jotka olivat nyt kuin tottumuksesta alkaneet piirittää minua. Kasvava pakokauhu hiipi selkääni pitkin inhottavina väreinä. Kaikki pysyivät vaiti, hämmentyneinä. Yhtäkkiä se halveksumani naaras alkoi nauraa pilkkaavasti. Luimistin korviani loukkaantuneena. Mikä nyt oli noin hauskaa? Eikö ollut hyvä juttu, jos he saisivat vahvennusta riveihinsä?
”Eehheheh.. älä naurata! Tuollainen ruipelo kotikisu klaaniin?!” naaras ulvoi. Se hyväntahtoinen vaaleanruskea naaras katsoi toista varoittavasti, ja sitten se tapahtui, liian nopeasti. Näin punaista. Minulla oli kyllä voimaa, tiesin sen. En ollut mikään ruipelo. Loikkasin naarasta päin ja läimäytin häntä todella kovaa poskelle. Kissa lopetti nauramisen ja hänen kasvonsa vääristyivät kivusta ja raivosta. ”Sinä senkin..”
Peräännyin säikähtäneenä. Mitä olin mennyt tekemään? ”Anteeksi, anteeksi! En voinut sille mitään!” hoin peloissani. Nyt en varmastikaan pääsisi heidän klaaniinsa mukaan. Ensivaikutelmani oli mennyt täysin pilalle. Mutta, kyllä minulla varmaan vielä toivoa oli; vaaleanruskea naaras. Nostin katseeni hänen suuntaansa ja menetin toivoni kokonaan, kun näin hänen vihaisen ilmeensä, peli oli pelattu. Mutta, kun hän puhui, ymmärsin kuitenkin kehen hänen vihansa oikeasti kohdistui.
”Minttutäplä. Edes sinä et yleensä käyttäydy noin huonosti”, naaras murisi ja väläytti toiselle naaraalle - jonka nimi oli ilmeisesti Minttutäplä - vaarallisen katseen. Tällä kivalla naaraalla oli ilmeisesti jotakin valtaa heidän yhteisössään, sillä Minttutäplä painoi päänsä ja mutisi jotain anteeksipyynnön kaltaista. Hyvä juttu. Vaaleanruskea naaras kääntyi minua kohti ja hänen ilmeensä suli hyväntahtoiseksi.
”Minun puolestani sinä voit tulla kanssamme leiriin. Sinusta on varmastikin hyväksi soturiksi.”
Kaikki muut kissat nyökkäsivät hyväksyvästi, mutta minusta tuntui ettei Minttutäplä olisi halunnut tehdä niin, hän ainakin näytti siltä. Mutta, he kuitenkin nyökkäsivät, ja niin partio otti suunnan kohti leiriä. Vaaleanruskea naaras hidasti minun kohdalleni.
”Minä olen Mahlakukka, kuka sinä olet?” naaras tiedusteli.
”Sitruuna.” olin jo alkanut huomata, että näiden kissojen nimet olivat yhdyssanoja, joten nimeni lausuminen kuulosti vähän tyhmältä.
”Selvä. Se muuttuu sitten Sitruunatassuksi, kun sinut nimitetään oppilaaksi.”
”Ai mitä häh?”
”Minun mokani, sori. Et tietenkään voi tietää. No, minäpä selitän.”
Ja hän selitti. Hän selitti klaanien arvot, päällikön, varapäällikön, soturit, oppilaat, pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat. Hän selitti soturilain, säännöt joita nämä kissat noudatttivat, ja kertoi, että he uskoivat Tähtiklaaniin, sekä muuta hyödyllistä tiedettävää soturikissoista, joten olin siis jotenkuten perillä siitä, minkälaiseen kissayhteisöön olin pääni pistänyt.

Leirissä ei aluksi ollut aukiolla juuri ketään, mutta väki taisi haistaa minut, sillä joitakin kissoja tupsahti pesistä esiin hiukan epäileväisen näköisinä.
”Tunkeilija!”
”Hän on partion mukana, ei varmastikaan ole hätää, Sointutassu.”
Keltaisenharmahtava naarasoppilas nyrpisti nenäänsä. ”Silti. Haisee kotikisulta.”
Yhtäkkiä minua alkoi pelottaa. Mitä jos en osaisi käyttäytyä ja minut kynittäisiin? Tai jos kukaan oppilaista ei tykkäisi minusta, ja minä olisin kauhean yksinäinen? Tunsin kuinka niskakarvani alkoivat nousta pystyyn. Tulin kuitenkin vilkaisseeksi Mahlakukkaa, joka käveli varman näköisenä vieressäni ja tiesin, että naaras kyllä pitäisi puoliani. Hän johdatti minut päällikön, joka oli myös tullut ulos pesästään, luo.
”Tässä on Sitruuna. Hän haluaa liittyä klaaniimme”, Mahlakukka selitti yksinkertaisesti. Kastetähti nyökkäsi.
Sitten tapahtui kaikenlaista sekavaa, ja kaikkea en ihan tajunnut, sillä olin taas ihan älyttömän innoissani. Mutta, sen minä sentään ymmärsin, että olin nyt Sitruunatassu ja Mahlakukka oli mestarini, eli hän opettaisi minua soturin taidoissa; metsästyksessä ja taistelussa sekä juoksemisessa, nyt kun Viimaklaanissa olimme. Olin siis hyvin iloinen.
”No niin. Saat heti tutustua oppilaana olemiseen. Eli, testaan minkälainen juoksija olet. Sitten tiedän mistä aloitan opettamisesi. Saat kilpailla Kauristassun kanssa.”
Nyökkäsin innoissani. Kuulosti hauskalta! Mahlakukka heilautti häntäänsä siihen suuntaan, missä Kauristassu ja hänen mestarinsa Köynnöslento loikkivat meitä kohti innostunein ilmein.

Matka juoksupaikalle oli aika pitkä. En ymmärtänyt, miten ihmeessä mestarimme osasivat reitin sinne ulkoa, sillä vaikka kuinka yritin painaa mieleeni kaikki kanervapehkot ja kivien muodot, ne lipsahtivat muististani ilman, että pystyin estämään sitä mitenkään. Mutta Mahlakukka ja Köynnöslento jotenkin vain tiesivät reitin ja pian olimmekin niin tasaisella ja suurella aukealla, että keskellä sijaitseva pieni kivenlohkare pilkisti erittäin kirkkaasti lyhyen ruohon lomasta.
”Juokset vain tuon kiven luo sillä tavalla, miten tavallisestikin juokset”, Mahlakukka opasti osoittaen sitä kiveä, mitä juuri tarkkailin. Huomasin Kauristassun ja hänen mestarinsa menneen hieman kauemmaksi myöskin jakamaan ohjeita. Ehdin jo melkein sanoa omalle mestarilleni, etten kauheasti ollut päässyt juoksemaan kotikissana ollessani eli ei ollut sitä minun tavallista juoksuani, mutta ymmärsin, että minun pitäisi nyt unohtaa aikaisempi elämäni, kun olin virallisesti klaanikissa. Siispä tyydyin pelkkään nyökkäykseen.
”Ei haittaa, vaikket voittaisi. Kunhan vaan juokset”, mestari jatkoi vielä, ja minä nyökkäsin taas.
”No niin. Asettukaa tuohon”, sanoi nyt puolestaan Köynnöslento, joka oli ilmeisestikin antanut myös kaikki tarvittavat ohjeet tulevaa juoksukisaa varten omalle oppilaalleen. ”Minä lähetän teidät. Kun häntääni osuu maahan, voitte alkaa juosta.”
Siirryin Kauristassun kanssa hänen mestarinsa osoittamalle paikalle ja kun olin katsonut, että varpaani olivat samalla viivalla Kauristassun omien kanssa (olin perfektionisti), niin käänsin katseeni Köynnöslentoon.
”Paikoillanne...”
Kollin häntä oli vielä selvästi ilmassa.
”Valmiit...”
Nyt se oli jo lähempänä maata.
”HEP!!”
Ja nyt se osui maahan niin, että tomu pöllysi. Pinkaisin juoksuun niin kuin Kauristassukin, ja alussa olin kollin kanssa tasoissa, mutta koska hän oli vanhempi ja saanut koulutusta, hänellä oli parempi tekniikka. Siispä kolli ohitti minut hyvinkin nopeasti. Siitä että tämä oli vain testi ja Mahlakukan sanoista huolimatta en kuitenkaan halunnut jäädä kakkoseksi. Keksin, miten onnistuisin siinä. Yritin jotenkin pysyä Kauristassun perässä ja tarkkailin, minkälaista tekniikkaa hän käytti. Kolli otti pitkiä harppauksia ja köyristi selkänsä harppausten välillä.. ahaa! Niin hän sai harppauksiin enemmän voimaa! Kokeilin tuota tekniikkaa, ja se oikeasti toimi! Juoksin Kauristassun ohi ja -
”Voitto!” käpäläni lipsuivat yön jäljiltä huurteisella kiven pinnalla, mutta kuitenkin, seisoin siinä, ensimmäisenä kivellä!
”Hyvin juostu!” Kauristassu kehui huohottaen.
”Kiitos. Kyllä sinäkin hyvin juoksit”, totesin ja iskin silmää. Itse asiassa ilman Kauristassua ja hänen mahtavaa juoksutekniikkaansa en olisi nyt niin hyvä juoksija.
”Jep. Kyllä minä sinut vielä voitan!”
”Hei älä kuule luulekaan!”
Loikkasin kiveltä alas ja pukkasin toista oppilasta kevyesti kylkeen. Nauroimme makeasti ja palasimme hengästyneenä tyytyväisinä hymyilevien mestareidemme luokse.
”Todella hienoa, Sitruunatassu! Kyllä sinä olet aito Viimaklaanilainen!” Mahlakukka naukui ylpeyttä äänessään, ja minä olin ehdottomasti sitä mieltä, että ne olivat olleet päivät parhaat sanat.
Olin vihdoin löytänyt todellisen kotini.

Vastaus:

Vau!

Hyvä tarina! Kuvailit todella elävästi vuorosanojen välisiä tapahtumia, ja muutenkin teksti oli erittäin sujuvaa. Aiheet ja tapahtumat suljuivat helposti toiseen, ja muutenkin kirjoitit hyvin, lähes ilman kirjoitusvirheitä. Yhden löysin kuitenkin näin nopeasti lukiessani, eikä se ole kovin paljon, kun näkee tekstin pituuden. Viimaklaanilainen kirjoitetaan pienellä kirjaimella, ei isolla, kuten esimerkiksi suomalainen, tanskalainen, norjalainen jne.
Jäin myös miettimään, että olisiko Kastetähden pitänyt kutsua klaani koolle, ennen kuin Sitruunatassu lisätään oppilaaksi. Toisaalta kaikkea ei tarvitse kertoa itse tarinassa, mutta tälläistä jäin tuumimaan.
Lisään Sitruunatassun Viimaklaaniin huomenna, mutta kp:t pistän jo hänen sivuille.

Ja tosiaan, kp:eitä saat:

46kp!

Vision

Nimi: Stardust

16.10.2019 21:20
Avasin silmäni pikaisesti. Muut vieressäni näiyttivät tuhisevan onnellisesti. Auringosta päätellen taisi olla vielä aamuyö. En kuitenkaan halunnut nukkua enää. Minulla oli kuuma eikä silloin jos milloinkaan pystyisi nukkumaan. Ensisijainen toiveeni oli juttuseura. Näin ensinäkemältä tuntui hyvältä idealta herättää joku pennuista. Siirryin siis lähimmän katin luokse. Se oli Jääpentu. Hivuttauduin naarasta lähemmäs.
"Jääpentu, nukutko sinä?" kuiskasin kissan korvaan. Jääpennun korva luimistui ja kissa raotti silmiään.
"No nyt en ainakaan", Jääpentu älähti.
En oikein ymmärtänyt mikä tässä mätti. Eikö Jääpentu haluaisikaan seuraa.
"Voitko sä jutella? Mä en saa unta" , tokaisin letkeästi.
"Luulin että sinulla olisi hätä. Tämänkö takia sinä herätit minut?" Valkoinen naaras murahti. Kissan siniset silmät katsoivat minua läpitunkevasti. Häntä selvästi väsytti. Uskoin kuitenkin toisiin mahdollisuuksiin (toivottavasti Jääpentukin) joten ajattelin vielä yrittää.
 Ennen kuin ehdinkään sanoa mitään. Minulle tuli vahva tunne siitä että minua katsottiin. Käännyin ympäri. Takanani seisoi toinen pentu. Se oli Jääpennun sisar.
"Loistavaa, herätit Kultapennun " , Jääpentu maukui tuskastuneena.
"Mikä teillä on hätänä?" Kultapentu kysyi. Hänen ruskeat silmänsä hukkuivat pimeään aamuyöhön.
"Haluaisin vain juttuseuraa" , vastasin viattoman oloisena Kultapennulle.
"Koita nukkua. Ei tässä kauaa ole kun aurkinkokin nousee" ,Kultapentu koitti kääntää päätäni.
"Voitko pitää minulle seuraa? Edes hetken?" Käytin siinä viattomimman kissanpentu katseeni.
Samassa vierestämme alkoi kuulua tuhinaa. Jääpentu nukahti. Hän näytti niin suloiselta tuhistessaan.
"Yritä edes nukahtaa. En halua että kukaan yöpartiosta kuulee meitä" , Kultapentu hiljensi ääntään vielä entisestä.
"Selvä on" , myönnyin kissan tahtoon. Minuakin alkoi jo haukotuttaa nimittäin.
"Hyvää yötä Tiaispentu" ,  Kultapentu kuiskasi.
"Öitä" , vastasin ja painoin pääni maahan.



Sanat: 241 sanaa

//Pahoittelut että tarina oli näin lyhyt. Syyslomareissua edeltävänä päivänä ennen reissua oli kirjoitettu koneella mutta nyt vasta tajusin tämän julkaista. :D

Vastaus:

15kp

Kirsikka VYP

17.10.2019

Nimi: Stardust

08.10.2019 19:30
Oli taas uusi ihanan leppoisa päivä viimaklaanissa. Pennut heräilivät ja ilmassa leijui ihanan raikkaan aamukasteen tuulahdus. Maiskuttelin suutani ja venyttelin hieman. Ravistelin tassujani vähäsen. Olin valmis päivän koitoksiin.
"Huomenta kaikki!" Kailotin kovaan ääneen.
Ääneni kaikui pitkin mantereita. Kaikki lähettyvilläni jäivät tuijottamaan minua mutta kukaan ei näyttänyt vastaavan. Hetken päästä katseet laantuivat ja kaikki siirtyivät touhuihinsa. Käänsin pääni takaisin muista. Siinä samassa pieneen päähäni tupsahti aivan loistava idea. Aikoisin lähteä pakoreissulle metsään. Kuvittelin jo kuinka voisin kehuskella muille pennuille kuinka olisin rohkeana käynyt itsekseni muualla. Niinhän sitä sanotaan että ruoho on vihreämpää aidan toiselta puolen, vai? Siinä olisi minulle tehtävää. Tarkkailin kissoja. Odotin vain ettei kukaan katsoisi minuun päin ja ampaisin muualle mahdollisimman huomiota herättämättömänä.  En kaipaisi riippakiveä. Olisin varmasti kyllin tehokas itsekin.
En muutenkaan halunnut jakaa kunniaa muiden kanssa. Suuntasin kauemmalle rinteelle. Monesti olin kuullut puhuttavan kuinka he halusivat sinne mennä oppilaiksi päästessään. Vauhtini oli kova. Samoin kuin tahtoni suuri päästä tuon suuren rinteen huipulle. Kipitin sen minkä tassuistani vain pääsin. Lopulta kuitenkin väsyin. Istahdin hetkeksi. Siinä samassa kuulin takanani jotain. Se oli hiiri. Pieni, mutta hiiri kuitenkin. Säntäsin päistikkaa jyrsijän perään kuin mikäkin hullu. Mietin vain kuinka mahtavaa olisi tuoda oikeaa riistaa näytille muille pennuille, saatika syödä sitä. Siitä voisi kertoa vielä kauan. Pian hiiri kuitenkin livisti pakoon. Jäin katsomaan kun se hiljalleen hävisi näkyvistäni. Samassa katseeni kiinnittyi johonkin muuhun. Se oli yksi partioivista sotureista. Oli paras vain tunnustaa ja jäädä tähän.
"Mihinkäs sinulla on matka?" Kolli kysyi jopa hieman huvittuneeseen sävyyn.
"Retkellä tässä vain" , Vastasin reteästi.
"Niimpä tietenkin. Olisikohan aika palata takaisin pentutarhaan?" Kissa kysyi.
Tunsin selvästi että hän katsoi minua alaspäin joten nyökkäsin vain.
"Voin saattaa sinut sinne. En luota sinua tuonne enää yksin" ,Kolli hymähti puoliksi itselleen.
Lähdimme siis kohti muita pentuja, takaisin pentutarhaan.
Huomasin samalla, ettei matkani ollutkaan kestänyt niin kauan kuin olin kuvitellut. Saavuimme nimittäin samassa jo perille.
"Tämä pieni pentu oli lähtenyt pikku seikkailulle. Löysin hänet partioreissultani" ,Kolli sanoi.
Kuulin kuiskintaa. En kuitenkaan jäänyt ihmettelemään sen enempää muiden outoja katseita ja kuiskimista vaan jatkoin normaalisti. Vaikkei tämä reissu sujunutkaan, ei se niin kuolemanvakavaa olekaan. Painotan myös, TÄMÄ reissu ei sujunut hyvin. Ehkä kokeilen vielä uudestaan. ;)



Sanat: 352

Vastaus:

Ihan hyvä tarina!
Pituutta tarinallasi oli ihan mukavasti, vaikka mielestäni sitä olisi voinut olla hieman lisää. Lisää pituutta tarinoihisi saat esimerkiksi kuvailemalla asioita tarkemmin, kuten muiden kissojen ulkonäköä, luonnetta, sinun suhtautumisia heihin, maisemaa jne..
Lisäksi tekstissä oli jonkun verran kirjoitusvirheitä. Ensimmäisessä lauseessa Viimaklaani oli kirjoitettu pienellä, vaikka se pitäisi kirjoittaa isolla. Viimaklaanilainen taas kirjoitetaan pienellä. Vuorosanojen jälkeen tulevat sanat tulevat pienellä, ellei kyseessä ole erisnimi.
Muistahan sitten jatkossa, että viimaklaanilaiset asuvat nummella, eivätkä metsässä. Voisit myös käyttää tuota klaanit-osiota paremmin, sillä sieltä pääset katsomaan Tiaispennun klaanitovereiden nimet, ulkonäöt ja luonteet. Kannattaa käyttää jotain muuta nimeä nimittäin kuin kolli.
Muuten tarina oli melko hyvä, joten 19kp!

Vision

©2019 Kuunnousu - suntuubi.com